Oodi kissalle
Eläimistä tuli susia, millä liikaa häntää,
millä iso murheellinen pää.
Vähän vähältä ne alkoivat sopeutua,
kävivät maisemaan taloksi,
saivät täpliä, somistuivat, joku lensi.
Kissa, kissa yksin
ilmaantui valmiina ja ylpeänä:
se oli heti syntyään täydellinen,
kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi.
Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
käärme saisi mielellään siivet,
koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,
insinööri soisi olevansa runoilija
kärpänen kokee lentävänsä
kuin pääskynen, runoilija
yrittää matkia kärpästä,
mutta kissa haluaa olla vain kissa
ja yhtä kissaa se on hännästä viiksiin,
harmaasta aavistuksesta elävään
hiireen, yön pimeydestä kultaisiin silmiin.
Ei ole sen veroista ykseyttä,
ei kuu eikä kukka ole rakennettu
niin hyvin:
se on niin yksi kappale
kuin aurinko tai topaasi
ja sen joustava ääriviiva
on siro ja luja
kuin laivan keula.
Sen keltaisista silmistä
jää yksi ainut viiru
johon lentävät yön kolikot.
Oi pikkuinen keisari
ilman keisarikuntaa,
isänmaaton valloittaja,
salongin pieni tiikeri,
eroottisten taivaskattojen
lemmensulttaani,
sinä komennat myrskyssä
rakkauden tuulta
kun liikut ja painat maata vasten
neljä herkkää jalkaa,
nuuhkit, epäilet kaikkea
mitä maa kantaa päällään,
sillä kaikki on saastaista
kissan tahrattomalle käpälälle.
Oi huoneiston joutilas peto,
yön röyhkeä käpälänjälki,
laiska, jäntevä ja etäinen,
syöverinsyvä kolli,
asumusten salainen poliisi,
jonkin kadonneen sametin
tunnusmerkki, varmaankaan et ole
lajina arvoitus, kaiketi et ole mysteerio,
kaikki sinut tuntevat; kuulut
ihan tavallisimpaan talonväkeen,
kaiketi kaikki luulevat niin,
kaikki luulevat olevansa kissansa isäntiä,
omistajia, kissan enoja,
kavereita, virkaveljiä,
oppilaita tai ystäviä.
Minä en. Minä luulen toisin.
Minä en tunne kissaa.
Minulle on tuttua monenmoinen,
elämä ja sen arkipelaagi,
meri ja kaupungin laskemattomuus,
kasvitiede,
naiset ja niiden kummat salat,
matematiikan kertotaulut ja miinukset,
maan vulkaaniset suppilot,
palokuntalaisten palkitsematon hyvyys,
pappien sinertävä atavismi,
mutta kissasta minä en saa selvää.
Minun järkeni liukastuu sen
välinpitämättömyyteen,
sen silmissä on kultaiset numerot.
- Pablo Neruda
