Kissakin ansaitsee vapauksia

Heta Rousi ja Hannele Luukkainen, Kissojen oikeudet ry

Kissa osana luontoa

Nykypäivän eläinaatteessa ei haluta tehdä näkyväksi petojen hyödyllisyyttä luonnonvalinnalle. Pedot ottavat heikoimmat ja sairaat. Ne parantavat saalispopulaation geneettistä perimää laittaen perimän testiin. Tähän joukkoon kuuluu myös kissa, joka on ollut Suomessa jo yli 1000 vuotta. Yksittäinen kesykissakin, joka saa myyrän saaliiksen kotipihalla, tekee niin. Pedon aiheuttama kuolema on eri asia kuin ihmisen luonnolle aiheuttamat mittavat vahingot, kuten esimerkiksi lintujen törmäykset ikkunoihin tai eläinten liikennekuolemat, mitkä ovat silkkaa elämän tuhlausta. Eiväthän eläimet ole evoluution saatossa kehittyneet välttämään liikennettä tai ikkunoita. Petoja ne sen sijaan ovat kehittyneet välttämään.

Toki kissa voi napata epäonnekkaan terveenkin päästäisen, joka ei osaa odottaa pedon läsnäoloa. Kokonaiskuvassa kissakin saa kiinni pääosin sellaisia yksilöitä, joilla ei ole parhaat selviytymismahdollisuudet. Saalistamalla eräitä piennisäkkäitä, kuten rottia, kissa voi myös kompensoida positiivisesti luonnolle aiheuttamaansa haittaa. Rotathan voivat syödä kasviravinnon ohella esimerkiksi lintujen munia ja poikasia sekä myös piennisäkkäitä. Ja tässä ei ole kysymys siitä, ettei rotta olisi yhtä arvokas ja tunteva yksilönä kuin kissa. Kysymys on siitä, että luonnossa kaikki eläimet ovat osa suurempaa ravintoverkkoa ja sen mitä ensisilmäyksellä ajattelemme olevan haitallista luonnolle, ei välttämättä suuremmassa kuvassa sitä ole. Myös yksinään ulkoileva kissa voi jäädä toisen pedon saaliiksi.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisi eettistä kissojen tai luonnonkaan kannalta antaa niiden lisääntyä vapaasti luonnossa. Onhan afrikanvillikissasta vain kesyyntymisen aiheuttaneen mutaation verran poikkeava kesykissa alkuperäisen elinympäristönsä Afrikan ulkopuolella ihmisen mukanaan tuoma kotieläin tai lemmikki. Näistä ihmisen kumppaneista on syntynyt myös viilliintyneitä kissapopulaatioita ympäristöön.

Lajityypillisistä käyttäytymistarpeista

Jokaisella lajilla on omat käyttäytymistarpeet sisältävät piirteensä, vaikka jokaisen lajin yksilöt erilaisia ovatkin. Lajikohtaisista käyttäytymistarpeista voimme ottaa esimerkiksi ihmiseläimen luonnolliset käyttäytymistaipumukset. Ihmistä kutsutaan usein metsästäjä-keräilijäksi. Ihmislajille on myös tärkeää sosiaalisuus toisten ihmisten kanssa ja muun muassa tarinoiden kertominen. Nämä meidän nykyiset elämäntavat ovat vieneet meidät kauas siitä, mihin olemme alunperin luonnossa kehittyneet.

Kesykissan (Felis domesticus) luonnollisia käyttäytymistarpeita ovat muun muassa tarve suojautua, saalistuskäyttäytyminen, tarve lajin sisäiseen ja lajien väliseen sosiaalisuuteen, tarve kiintymyksen osoitukseen sekä tarve syödä saalis omassa rauhassa. Eri kissayksilöiden välillä on paljon hajontaa käyttäytymispiirteissä, mutta perustarpeet ovat lajille tyypillisiä. Osa kesykissoista sopeutuu paremmin ihmisen lemmikeiksi sisätiloihin, kun taas osa tarvitsee enemmän virikkeitä ja vaatii säännöllistä vapaata ulkoilua voidakseen hyvin. Kaikki terveet kissat tarvitsevat kuitenkin runsaasti virikkeitä, erityisesti ollessaan nuoria, alle seniori-ikäisiä aikuisia. Säännölliseen ulkoiluun tottuneet kissat kärsivät, jos ne vangitaan pelkästään sisäkissoiksi. Toisin on sellaisten kissayksilöiden kanssa, jotka ovat aiemmin eläneet turvattomasti villiintyneinä kissoina ja kokeneet paljon kärsimystä, nälkää ja uhkaa. Ne eivät välttämättä halua enää pelastetuksi tulon jälkeen ulkoilla, sillä turvallisuus on kissoille, kuten muillekin eläimille, ravinnon saannin ohella tärkeintä. Pohjoisen Euroopan voittopuolisesti kylmässä ilmastossa pelkästään ulkona elävät kissat eivät selviydy talvesta, elleivät pääse halutessaan suojaan ja lämpimään ja saa ruokaa säännöllisesti. Kylmässä ravinnontarve on luonnollisesti suurempi, koska osa siitä muuntuu lämpöenergiaksi.

Biologinen ja humanistinen eläinkäsitys

Jotain huolestuttavaa paljastuu nykyajan eläimiä ja luontoa koskevasta julkisesta keskustelusta. Biologian merkityksen vähätteleminen sekä ekologian lainalaisuuksien sivuuttaminen. On käännytty liiaksi humanistiseen eläinkäsitykseen.

Humanistinen eläinkäsitys on hyvin tärkeä lisä biologiseen eläinkäsitykseen ja se onkin kasvattanut ymmärrystämme eläimistä ja niiden yksilöllisistä tarpeista. Paljolti sen ansiosta suhtautumisemme eläimiin on empaattisempaa ja eläinyksilöt nähdään ensisijaisesti tuntevina ja ajattelevina, älykkäänä, arvokkaina ja itsellisinä otuksina. Tällä on tärkeä merkitys eläinsuhteemme kehittymisessä. Biologisen eläintieteen ohella humanistinen eläintutkimus on alati edistyvä tieteenala. Molemmat tieteenalat muuttavat käsitystämme eläimistä.

Pelkästään tai liikaa joko humanistiseen tai biologiseen/ekologiseen aatteeseen perustuva eläinkäsitys on kuitenkin vinoutunut, eikä ota kokonaisuuksia huomioon. Biologien ja eläinlääketieteilijöiden vähäinen edustus eläinaatteessa ja julkisissa eläimiä koskevissa keskusteluissa on valitettavaa. Luonnontieteilijät eivät ole ottaneet eläinten asemaa ja eläinsuojelua koskevaa julkista keskustelua haltuunsa murto-osaakaan yhtä hyvin kuin humanistit.

Vieraslajiajattelu

Biologit ovat menneet osittain liian pitkälle koskien vieraslajien luokittelua. On näkyvissä, että usein luonnonsuojeluun keskittyvät biologit näkevät eläinten asiat liian mustavalkoisesti ja ovat halukkaita suojelemaan vain alkuperäisen luonnon eläinten oikeuksia ja olosuhteita. Useat biologit ja eläinlääketieteilijät eivät näytä haluavan ottaa ainakaan julkisessa keskustelussa kantaa lemmikkien ja tuotantoeläinten, tai muiden vieraslajien luonnollisten käyttäytymistarpeiden puolesta, tai ajatella näiden lajien edustajien etuja. Lajeja kohdellaan eriarvoisesti, eikä esimerkiksi vieraslajien ympäristövaikutuksia koskevassa ajattelussa tiedosteta, tai haluta ottaa huomioon, todellisia monimutkaisista vuorovaikutuksista syntyviä kokonaisvaikutuksia, vaan nähdään nämä lajit usein automaattisesti poistettavina. Onneksi ekologeissa ja eläinlääketieteen edustajissa, on myös nähtävissä hajontaa tämän suhteen. Monipuolinen kokonaisvaltainen ajattelu ansaitsisi siis nykyistä enemmän tilaa ja näkyvyyttä nykypäivän eläinajattelussa, joka onkin mennyt vuosisadan takaisesta huimasti eteenpäin. Onko niin, että kaikki luonnonsuojelijat eivät ole eläinsuojelijoita, mutta valtaosa eläinsuojelijoista on luonnonsuojelijoita? Osataanko nähdä eläimet yksilöinä vai vain joukkona?

Poikkeuksena luonnonsuojelijoista, eläinoikeusajattelijat ja eläinsuojelijat ovat kyseenalaistaneet vieraslajiajattelua. Ristiriitaisesti näyttää kuitenkin siltä, että etenkin kissojen kohdalla myös suurin osa eläinoikeuksien edistäjistä ja suojelijoista on omaksunut biologien vieraslajiajattelun. Vieraslajiajattelua tulisi vähintään ajatella kriittisesti ja sitä tulisikin kyseenalaistaa. On harhaista olettaa, että eliöstö pysyy muuttumattomana ympäristöolosuhteissa tapahtuneista muutoksista huolimatta. Eliöt liikkuvat maasta ja maanosasta toiseen, tietämättöminä maanrajoista. ”Vieraslaji” on jo terminä syrjivä. Kissaakaan ei tulisi ensisijaisesti nähdä ensisijaisesti vieraslajina, vaan ihmisen mukana aikojen saatossa paikasta toiseen kulkeutuneena kumppanina. Jokaiselle maapallolla elävälle tuntevalle otukselle tulisi sen sijaan antaa arvoa ja rauhaa elää ja olla, toteuttaa itseään.