Naapurin kissan loukuttaminen on urbaanin ihmisen sankarileikki, joka ruokkii vihapuhetta kissoista

Elämme eläinoikeuksien tekopyhää kultakautta. Olemme vastikään liikuttuneina seuranneet, miten elämänsä koe-eläiminä toimineet Beagle-rotuiset koirat pääsivät ensimmäistä kertaa kävelemään nurmikolle. Maksamme lisähintaa laiduntavan lehmän maidosta ja pyrimme päättämään turkistarhauksen. Samaan aikaan monille on yllättävän kivutonta vaatia kissaa elämään pelkästään neljän seinän sisällä.

Vaikka termiä ’dehumanisaatio’ käytetään ihmisistä, sama pätee eläimiin. Kun kissa kielellisesti muutetaan vitsaukseksi tai ympäristöriskiksi, kyky tuntea empatiaa sitä kohtaan vähenee.  Media on luonut kissalle viitekehyksen ”vieraslajista”, ”ekosysteemin tuhoajasta” ja ”naapurisovun pilaajasta”.

Kielellinen kikkailu on nerokasta: kun kissa nimetään ulkopuoliseksi tunkeilijaksi, se riisutaan yksilöllisestä arvostaan ja muuttuu vieraaksi elementiksi, joka tulee poistaa. Samalla kissan luontainen saalistusvietti kriminalisoidaan. Kielellinen manipulointi raivaa tien myös aggressiolle: Sosiaalisen median keskusteluissa kissat tuntuvat ’kusevan pihakalusteille’ useammin kuin koskaan, vaikka tilastojen valossa vapaana liikkuvien kissojen määrä on laskusuunnassa.

Media ruokkii myös ajatusta, että kissan paikka on olohuoneessa, koska se on ”turvallista”. Samalla logiikalla koe- ja turkiseläintenkin elämä on turvallista: ei petoja, säännöllinen ruokailu ja sopiva lämpötila. Jos joku pitäisi koiraa, pelkästään sisällä kerrostaloasunnossa ”turvassa”, hänen kykyään huolehtia eläimestä pidettäisiin kyseenalaisena. Koiran kohdalla kutsumme tätä hulluudeksi, kissan kohdalla ”rakastavaksi kodiksi”.

Psykologiassa ilmiö tunnetaan dikotomisena ajatteluna. Tämä mustavalkoinen ajattelu häivyttää historiasta kissan tuhatvuotisen paikan suomalaisessa luonnossa ja evää siltä oikeuden lajityypilliseen käyttäytymiseen pakkomielteisen ympäristön hallinnantarpeen tieltä.

Kielellinen manipulointi muuttuu käytännön toiminnaksi

Kielellisen manipuloinnin luoma pelkosysteemi on synnyttänyt uuden kansalaistoiminnan muodon: kotikissojen järjestelmällisen loukutuksen. Loukuttaja näkee itsensä pelastajana, joka siivoaa ”ekokatastrofin” pois maisemasta tai ”suojelee” kissaa vaaroilta. Todellisuudessa eläin eristetään sen tutusta ympäristöstä, ja se kokee valtavan stressin loukussa ja löytöeläintalossa. Loukkuun jäänyt kissa yrittää epätoivoisesti päästä ulos ja repii kasvonsa usein pahoille ruhjeille jo ennen löytöeläintalolle päätymistä.

Useissa tapauksissa kissa on kuljetettu löytöeläintaloon mahdollisimman kauas talteenottopaikasta, jotta omistaja ei enää löytäisi kissaansa tai saisi vähintään ”opetuksen”. Kissoja viedään löytöeläintaloihin kiusaamismielessä, vaikka sen tiedettäisiin kuuluvan omalle naapurille.

Ilmiötä ruokitaan aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, joiden erilaisissa ryhmissä jaetaan dramaattisia kuvia ja tarinoita kissoista, jotka ”meinasivat jäädä auton alle” tai ”meinasi hyökätä kimppuun”. Hysterian lietsontaa vauhdittavat keskustelupalstoille ilmestyvät feikkiprofiilit, joiden tavoitteena tuntuu olevan luoda illuusio vapaana liikkuvasta kissasta joko välittömässä hengenvaarassa olevana uhrina tai pelkkänä riesana. Vapaasti ulkoilevia kissoja uhataan vihapuheissa myös loukutuksen jälkeisellä tappamisella.

Yhteiskunta, joka sallii lemmikkieläinten salakavalan loukuttamisen ja toisten kiusaamisen eläinsuojelun nimissä, on moraalisesti eksyksissä. Tämän mielivaltaisen kontrollifantasian on loputtava. Tahallinen ja luvaton kissan loukuttaminen omalta reviiriltään on säädettävä laissa rangaistavaksi teoksi, sillä eläimen pelko ei muutu oikeutetuksi vain siksi, että naapuri on lukenut mediasta liikaa klikkiotsikoita tai joutunut sosiaalisen median alustoilla esiintyvän aivopesun uhriksi.

Kissa ei ole uhka, se on osa tervettä yhteisöä

Monilla alueilla vapaana liikkuvaa kissaa ei nähdä uhkana, vaan yhteisenä ystävänä ja arvokkaana apulaisena. Siellä kissa tekee luonnollista työtään pitämällä pihapiirin jyrsijäkannan kurissa ja palkitsee asukkaat käymällä päivittäisillä kierroksillaan ilahduttamassa ja tervehtimässä naapureita. Kaiken kliinisen hallinnanhalun ja loukkusotien sijaan meidän tulisi palata tähän – yhteisymmärrykseen, jossa eläimen pelko korvataan luottamuksella ja naapuria autetaan ennemmin kuin kytätään.