Tarina rakkaasta perheenjäsenestäni, Vilja-kissasta

Vieraskynä

Kuulin, että ystäväni äidin luokse oli syntynyt kaksi kissanpentua vuonna 2013. Kun menin katsomaan niitä, ihastuin suorilta käsin Viljaan. Meillä molemmilla oli vaalea raita otsassa – aivan kuin meidät olisi luotu toisillemme. Siksi oli selvää, että Vilja tulisi meille.

Aluksi opettelimme valjaissa liikkumista kotikaupungin sivukaduilla ja läheisessä pikkupuistossa. Valjaat tulivat nopeasti tutuiksi, kun harjoittelu aloitettiin jo pienenä. Myös lähialueet tulivat tutuiksi. Kerran ollessamme valjailla kissa saikin kiskaistua ne yltään ja juoksi jonkin äänen perässä naapurin pihan perälle! Säikähdin tietysti, sillä oli pimeää. Kun se ei tullut huutelemallakaan takaisin, jouduin palaamaan kotiin. Mutta kuten toivoin, se palasi hetken päästä – hiiri suussaan! Pikku tyttömme oli aloittanut kissamaisen tehtävänsä hiirenmetsästäjänä.

Sen jälkeen teimme kolmenlaisia ulkoiluretkiä:

1. Yksin: Vilja tuli kotiin, milloin halusi – joskus saaliin kanssa, joskus ilman.
   

2. Yhdessä valjailla: Näin teimme yleensä silloin, kun kissa oli kipeänä. En tohtinut päästää sitä yksin ulos, sillä sairaat kissat voivat herkästi piiloutua.
   

3. Yhdessä vapaana: Kävimme paljon myös puistossa niin, että Vilja oli irti. Se kulki mukanani, ja jos istuin jollekin kivelle tai penkille, se tuli istumaan tai makailemaan viereeni. Joskus se otti nokosetkin heinikossa lähelläni.

Vilja tuli aina kanssani takaisin kotipihaan asti. Jos se halusi sen jälkeen vielä ulkoilla, se lähti uudestaan itsekseen puistoa kohti. Kyllä minä tietysti joskus huutelin tyttöäni, jos se viipyi mielestäni liian kauan. Nuorempana ne seikkailut saattoivat kesäisin kestää joskus yön yli. Onneksi se tuli kuitenkin yleensä yöksi kotiin.

"Päästä ulos tai kaajan tämän television! Kaajamminä!"

Ulkona olemisesta ei koskaan ollut mitään harmia, eikä mitään pahaa tapahtunut. Sairauksia kuitenkin oli: Viljalla oli allergia, minkä vuoksi se joutui syömään kortisonilääkitystä noin puolet elämästään, ja lisäksi oli joitakin lääkekuureja. Koska rakastin ”vauvaani” koko sydämestäni, kiidätin sen lääkärille joskus ehkä hieman turhaankin. Tai no... paranihan siinä oma mielenrauhani joka tapauksessa!

Viljasta näki selvästi, miten paljon se nautti ulkoilusta! Yhteiset hetket olivat mieluisia: kun tulin ovesta ulos ja kysyin, mennäänkö puistoon, se suorastaan hyppäsi oikeaan suuntaan ja lähti menemään edellä! Puistossa on lapsille vain tosi pikkuinen keinupaikka, ja muuten se on pelkkää nurmikkoa, kiviä, puita ja paria penkkiä. Siellä liikkui lähinnä ulkoilijoita. Yleensä siellä oli ihan rauhallista, eikä ketään näkynyt.

Hassujakin juttuja tapahtui

Kun Vilja toi saalista, se maukui aina ulkona ihan erityisellä ”maumaumaumau”-maukunalla, ja silloin piti mennä katsomaan ja kehumaan. Yleensä olin siinä vierellä sen ajan, kun ruokailu kesti. Joskus se ei alkanutkaan heti syödä, ja silloin mietin, toiko se sen karvaisen paistin minulle! Silloin sanoin jotain sellaista kuin: ”Minulla on tänään kalapäivä, syö itse oma saaliisi” tai ”Minulla on massu täynnä, en jaksa nyt”. Kerran sitten sanoin, että minulla on nyt kasvispäivä. Vilja söi saaliinsa itse. Mutta seuraavana päivänä kuului taas se nopea sarja maumaumaumauta, ja tietysti menin katsomaan. Se istui ylpeänä, ja sen vieressä oli pala sammalta! Sitä litteää, nahkan näköistä sammalta!!

En voi käsittää, oliko se tosiaan ymmärtänyt, mitä sanoin – enpä ihmettelisi sitäkään, sillä sille puhuttiin niin paljon! Juttelin kissalleni puistossa liikkuessammekin kuin kenelle tahansa kaverille. Uskon Viljan olleen onnellinen. Minäkin olin.

Suureksi surukseni Vilja sairastui viime syyskuussa 12-vuotiaana. Hakeuduimme lääkäriin ja hoidimme sitä viikon verran, mutta mikään ei auttanut. Vatsaan oli tullut kasvain, ja koska Vilja oli siitä tosi sairaana ja heikentyi koko ajan, minun oli pakko päästää se pois.

Suru ja ikävä on edelleen suuri.

Awa Heikkinen, Kuhmo